perjantai 17. syyskuuta 2010

FM Mauri Junttila

PIKA-ASUTUSTOIMINTAA SUOMESSA SOTIEN AIKANA JA JÄLKEEN

Johdanto
Suuret määrät ihmisiä tarvitsee asunnon
Talvisota tuo mukanaan asunnottomat sotapakolaiset
Jatkosota keskeyttää pika- asutustoiminnan
Kaupunkeihin nousee asevelitaloja ja –kyliä
Jatkosodan jälkeen yhä suurempi määrä ihmisiä asunnotta
Mistä itsekukin sijansa löytää?
Rintamamiehet pidentävät asunnottomien ja maannälkäisten jonoja
Suuria maisemallisia ja yhteiskunnallisia murroksia
Kulttuurit kohtaavat sekä maanluovuttajat että maansaajat sopeutuvat
Uusia kyliä syntyy ja vanhoissa öljylamppupitäjissä suuria muutoksia
Jälleenrakennus tuo työtä, rakennuksia, infsrakstruktuuria ja uutta ajattelua
Loppulause



Johdanto
Toisen maailmansodan aikainen ja jälkeinen pika-asutustoiminta muovasi suomalaista yhteiskuntaa. Sillä yhteiskunta hoiti sosiaalisia, poliittisia ja taloudellisia ongelmiaan talvisodasta aina 1960- luvulle saakka. Toiminnalla on nähty suomalaisen yhteiskunnan lunastaneen niitä lupauksia, joita rintamamiehille, sotaleskille ja - orvoille oli annettu. Toisaalta pika-asutustoimintaa on arvioitu, että olisiko se ollut suomalaisten sankaritarina vai virheliike?

Asutustilallisten elämästä on kirjoitettu kohtalaisesti. Tutkimuskirjallisuudesta tulee mieleen esimerkiksi Heikki Waris. Hän on tutkinut suomalaisen yhteiskunnan muuttumista. Nykyajan tutkimustyön tuloksia on esimerkiksi ”Rintamalta raiviolle” kirja Erkki Laitisen toimittamana. Heikki Roiko-Jokela on toimittanut kirjan ”Siperiasta siirtoväkeen”. Keijo K. Kulha on perehtynyt aseveljien historiaan. Heillä oli esimerkiksi ”ollut rintamasotilaiden huoltoliike”, joka lakkautettiin jatkosodan rauhanehtojen mukaan. Heikki Turunen on kaunokirjallisin keinoin asutustoimintaa kuvannut. Väinö Linnan ”Pohjantähden alla” romaanisarjassa eletään myös aikoja, jolloin pika- asutus muutti hämäläistä kulttuuria ja maisemaa.

Toinen maailmansota toi Suomelle suuret yhteiskunnalliset muutokset ja pakolaisongelmat. Niiden vaikutukset olivat näkyviä suomalaisen yhteiskunnan eri alueilla. Ongelma oli suuri, sillä jatkosodan jälkeen kotinsa joutui jättämään yli 400 000 suomalaista ja Suomi menetti pinta- alastaan noin kymmenesosan.
Monet siirtolaiset joutuivat lähtemään kiireessä ja vähin tavaroin. Uusi elämä oli aloitettava tyhjästä. Uutta yhteiskuntaan integroitumista ja jälleenrakentamista vaivasi niukkuus ja puute kaikesta. Sekin saattoi tuoda mukanaan epäsopua siirtolaisten ja kantaväestön keskuuteen. Riidat kuitenkin olivat luonteeltaan pieniä. Niiden kanssa tuli toimeen ja kykeni aloittamaan uuden elämän uusilla asuinsijoilla.

Asutustoiminta toi mukanaan Suomeen maareformin. Sen on nähty lopettaneen Suomesta suurtila maatalouden maan pakkoluovutusten myötä.1 Siirtoväki oli etusijalla maansaannissa. Se sai haltuunsa paljon valmiita peltoja, joita oli lohkaistu progressiivisesti yli 25 peltohehtaarin maatiloilta. Siirtoväen asuttaminen muodosti kaikkiaan noin 36350 uutta maatilaa.2

He sijoittautuivat hyvin monenlaisille alueille, kuten Lounais- Suomeen viljelyalueille, Pohjois- Savon ja Keski- Suomen metsäisiin pitäjiin raivaamaan uutta maatilaa. Heitä sijoittui Hämeen tiheisiin ryhmäkyliin, Pohjois- Karjalan vaaroille kauaksi naapureista ja Pohjanmaan vakaan körttikansan keskuuteen. Rintamamiehiä pyrittiin sijoittamaan ensisijaisesti heidän kotikuntiinsa, heidän tehtyään velvollisuutensa puolustaessaan maata ase kädessä, useat heistä jopa monta vuotta. Sitä on voitu luonnehtia palkkioksi isänmaalleen tekemistään palveluksista rintamamiehenä.

Suuret määrät ihmisiä tarvitsevat katon päänsä päälle

Talvisota tuo mukanaan asunnottomat ja sotapakolaiset

Karjalan kansa joutui lähtemään evakkotaipaleelle monet kerrat viime sotien aikana. Ensimmäisen kerran se tapahtui jo talvisodan aikana. Lokakuun 8. - 15. 1939 päivien aikana Terijoen, Kivennavan, Raudun, Metsäpirtin ja eräiden Suomenlahden ulkosaarien vanhuksia, lapsia ja sairaita siirrettiin uhanalaisilta alueilta. Se oli alku suurelle pakolaisvirralle, jota valtioneuvos Johannes Virolainen on kutsunut kirjassaan, ”Karjalaiset Suomen kohtaloissa”- karjalaiseksi murhenäytelmäksi.3

Moskovan rauhassa 12.3.1940 Suomen itäraja vedettiin kulkemaan suunnilleen samaa linjaa kuin se oli kulkenut vuoden 1721 Uudenkaupungin rauhassa. Suurin menettäjä Viipurin lääni luovutti pinta- alastaan yhteensä 22988,76 neliökilometriä, joka oli noin 6,6 prosenttia koko maamme pinta- alasta. Karjalan alueella aluemenetykset olivat suunnilleen samat kuin ne tulivat olemaan jatkosodan jälkeen.4

Välirauhan aika oli erityisen ongelmallista karjalaisten evakkoryhmälle. Heitä oli lukumäärältään paljon, ja heidän täytyi sijoittautua supistuneitten maamme rajojen sisälle. Heillä oli edessään integroituminen muuhun väestöön ja suomalaiseen yhteiskuntaan - sotaa paenneina siirtolaisina.

Ongelma tuntui vain pahenevan, kun siirtoväki piti sijoittaa pysyvästi siten, että sille luodaan uudet työpaikat. Siirtoväen enemmistö lähes 60 prosenttia oli saanut elantonsa maataloudesta. Talvisodan henki sekä yksimielisyys että uhrimieli hävisivät suomalaisista nopeasti, kun eteen tulivat käytännön uhrauksien aika. Sellaista ilmeni, että mitä vauraammista seuduista tai rikkaammista taloista oli kysymys, sitä nihkeämpää oli suhtautuminen siirtolaisiin ja heidän hätäänsä.5

Valtiovallan toimesta ryhdyttiin toimenpiteisiin siirtolaisväestön asuttamisesta välirauhan aikana lain säädäntöteitse. Laki pika- asuttamisesta hyväksyttiin 19.6.1940, jonka presidentti vahvisti 28.6.1940. Ensimmäisenä työnä suoritettiin pika- asutukseen sopivien maiden yleispiirteiden inventointi ja aloitettiin tila-anomusten käsittely. Syyskuussa 1940 oli käsitelty noin 39000 tila- anomusta hyväksyttyinä. Seuraavana kevättalvena 1941 muodostettiin jo kaikkiaan noin 39000 pika- asutustilaa.6

Moskovan rauhanneuvotteluissa ja sodan päätyttyä rauhansopimuksen toimeenpanokysymyksissä Suomen hallitus ajoi aluksi siirtoväelle niin sanottua optio- oikeutta eli oikeutta palata halutessaan kotiseuduilleen, vaikka ne alueet olivat Neuvostoliittoon kuuluvia alueita. Neuvostoliittolaiset torjuivat esityksen maalis- huhtikuun vaihteessa 1940. He eivät halunneet riesakseen suomalaista väestöä, vallankin kun tämä oli siirtynyt jo uuden rajan taakse. Tämä asia oli lopullinen piste, että koko siirtoväen piti löytää uusi sijansa supistuneen Suomen alueelta. Silloin oli esillä sellaisia arveluja, että karjalaiset olivat jo "äänestäneet jaloillaan" ennen optiokysymystä. Karjalan kansa halusi asua Suomessa vaikka kaipasikin kotejaan entisessä Karjalassa.7
Karjalaisia sotapakolaisia oli noin 410 000. He olivat lukumäärältään selvästi suurin joukko sekä talvi-, että jatkosodan seurauksien yhteydessä sotaa paenneista ihmisistä. Petsamon, Sallan- Kuusamon ja muiden rajaseudun ihmisten määrä oli vain noin 10 000 henkeä. Heillä kaikilla oli evakkotaival edessä molempien sotiemme aikana. Lapin sota vuoden 1944 syksystä- 1945 talveen tyhjensi Lapin läänin siviiliväestä. Evakoiden määrä oli lähes sama sotien aikana ja myös Porkkalan luovutuksen vuosi 1944 jälkeen. Sotaevakoita oli hyvinkin erilaisista ympäristöistä lähtöisin, olihan heitä Petsamon, Sallan, Kuusamon, Suomussalmen, Pohjois- Karjalan ja Kivennavan välisiltä raja-seuduilta kotoisin.

Pika- asutusta valmistellessa oli ollut optimismia, että siirtokarjalaisille jaettaisiin taloja jo keväällä 1940. Se osoittautui vääräksi arvioksi. Sen toteuttaminen laajassa mitassa ei ollut käytännössä nopeaan mahdollista. Lain säätäminen vei aikansa, sen toimeenpano asetus astui voimaan vasta 8.7.1940.

Ennen asuttamisen käynnistämistä piti selvittää, ketkä maata halusivat, kuka katsottiin oikeutetuksi maan saantiin. Se oli myös kysymysmerkkinä: mistä ja kenelle sitä annettaisiin? Siirtoväen alueellinen sijoittuminen oli tuolloin vielä suuri kysymysmerkki. Tuolloin huomattiin ASO: n eli maatalousministeriön asutusosaston laskelmissa, että maansaantiin oikeutettujen asuttamiseen tarvittaisiin yhteensä 331 001 hehtaaria peltoa ja viljelys- eli uudisraivauskelpoista maata.

Maata oli otettavissa: hehtaareja, %- osuus
-valtiolta 26 262 7,9
-seurakunnilta 21174 6,4
-kunnilta 24495 7,4
-yhtiöt, yhtymät 70639 21,3
-keinottelu- ja rappiotilat 25030 7,6
-muut yksityistilat 163401 49,4
yhteensä maata 331 001 ha 100,0 %

Pika - asutukseen otettava maa piti ottaa tiloilta, joiden peltoala oli yli 25 hehtaaria ja kokonaisala yli 100 hehtaaria. Tiloille määrätty ottoprosentti oli progressiivinen. Tiloihin otetusta maasta, oli valmista peltoa 170 179 hehtaaria, loppu oli raivauskelpoista maata.8

Jatkosota keskeyttää pika- asutustoiminnan - seuraa paluumuutto takaisinvallattuun Karjalaan


Maatalousministeriö määräsi 26.6.1941 pika-asutustoimikunnat keskeyttämään työnsä toistaiseksi. Useimmat viljelyssopimuksen tehneet palasivat koti-Karjalaan jatkosodan hyökkäysvaiheen jälkeen. Vain 986 viljelijää jäi uudelle tilalleen. Ne, joille ei ollut ehdottaa tilaa palasivat miltei kaikki.9

Käytännössä seurasi Karjalan suurimittainen jälleenrakennustyö. Aika vaati tehdä uusia maatalouspoliittisia ratkaisuja Karjalassa, joilla olisi kauas kantoiset seuraukset. Maanhankintalain avulla pyrittiin pääsemään irti lukuisasta pientilojen joukoista. Entisen Suomen tultua vallatuksi takaisin antoi eduskunta joulukuussa 1941 lain, jolla vallattu alue liitettiin takaisin Suomen yhteyteen.10 Siirtoväen asuttaminen toden teolla voitiin alkaa, karjalainen kansa muutti jo toiseen kertaan.

Paluumuutto käynnistyi syksyllä vuonna 1941, mutta sen suurin tulva ajoittui kevääseen ja kesään 1942. Joukkomuutossa kotikonnuilleen palasi noin 90000 karjalaista. Vuoden 1942 lopussa Karjalassa asui jo 235000 henkeä eli noin 70 prosenttia vuoden 1939 väkiluvusta. Keski- Karjalassa paluumuutto prosentti nousi jopa 80- 90 prosenttiin.11

Ennen jatkosodan syttymistä pika- asutukseen hankittu maa jäi valtion haltuun odottamaan uusia ratkaisuja. Valtio vuokrasi vuosina 1942- 1945 näitä maita väliaikaisesti halukkaille viljelijöille. Esimerkiksi vuonna 1942 vuokrattiin yli 3800 pika- asutustilaa. Niistä 1200 vuokrattiin rintamamiehille ja sotainvalideille, 960 maanluovuttajille, 850 naapureille ja loput muille halukkaille.

Eniten pika- asutustiloja vuokrattiin maattomille rintamamiehille. Siihen lienee vaikuttanut talvisodan henki, kansallinen yksituumaisuus muokkasi yhteiskunnallisia asenteita sosiaaliseen, yhteisvastuulliseen suuntaan. Kansakunta madalsi yhteiskunnallisia raja- aitoja, huolehtimalla vähäosaisista ja niistä perheistä, joiden miehet olivat uhranneet henkensä tai terveytensä sodassa tai olivat ase kädessä puolustaneet maan vapautta rintamalla. pika- asutustilojen vuokraaminen nimenomaan rintamamiehille oli yksi tämän hengen ilmentymistä.

Tilasto:
vuokraaja tiloja %-osuus
-maanluovuttaja 611 14,8
-sotavammainen 311 7,4
-maaton rintamamies 1423 33,9
-naapuri 1041 24,7
-muu 596 14,2
yhteensä 5380 100,0
Tilasto vuodelta 1943 eräänlaisena merkkinä sosiaalisesta ja vastuuntuntoisesta eleestä.12

Kaupunkeihin nousee asevelitaloja ja kyliä pian talvisodan jälkeen

Jo talvisodan aikoihin oli perustettu rintamamiesten huoltojärjestö AVL, Aseveljien Liitto. AVL alkoi kiinnittää huomiota rintamamiesten, sotaleskien, -orpojen ja -vammaisten sosiaalisiin ongelmiin. Liiton ansiota oli se, että eri puolille Suomea, sen taajamiin alettiin perustaa asevelikyliä. Se oli sosiaalisuuteen ja yhteisvastuullisuuteen perustuvaa rakentamista. Sen avulla luotiin omakotiasumisen muoto ja -mahdollisuuksia useille rintamamiehille, sotaleskille, ja - orvoille.13

Jatkosodan aikana rintamamiehet rakensivat omakotitalojen hirsikehikoita talkootyönä aivan linjojen läheisyydessä. Ne luovutettiin etupäässä takaisin vallatun Karjalan jälleenrakennustyöhön. Hirsisten talojen kehikot veistettiin ja numeroitiin, sen jälkeen ne olivat helppoja koota uudella paikalla. Hirsisten talojen työt tulivat talkootyönä, puusta veloitettiin 1939 hintatason mukaan.Niitä veistivät talkootyöleirit, joilla oli keskimäärin 50 hirsikehikon kiintiöt. Asevelikylätoimintaa oli vielä jatkosodan jälkeen jokaisessa Suomen kaupungissa. Aseveljien huoltoliitto, AVL jouduttiin lakkauttamaan jatkosodan rauhanehtojen yhteydessä tammikuussa 1945.14

Esimerkiksi Oulussa, Karjasillan ensimmäisiä asevelitaloja alettiin pystyttää syksyllä 1940. Ne olivat koottavia puutaloja, jotka oli kustannettu Ruotsissa toimeenpannulla kansalaiskeräyksellä. Ouluun taloja tuli kaikkiaan 48 kappaletta. Rakennusten julkisivut maalattiin "Falunin punaiseksi" Ruotsista saadulla väriaineella.15
Oulun Karjasillan ensimmäinen asemakaava vahvistettin 1944. Parin vuoden kuluttua alueella oli noin 360 asuinrakennusta. Kaavaa laajennettiin vuosina 1945, 1948 ja 1950. Sinne alkoi nousta puolitoista kerroksisia taloja noin 600- 800 neliömetrin tontille joihin oli suunniteltu peruna- ja kasvimaaat.16 Sanomalehti Kaleva oli kirjoittanut 14.8.1945, että Karjasillalla oli vietetty sadan talon harjannostajaisjuhlaa. Karjasillan asevelikylässä jatkosodan jälkeen keväällä 1945, oli jaettu rintamamiestontteja noin 100 kappaletta, onnellisille entisille rintamamiehille. Rakennukset nousivat osittain talkootyöllä ja lahjoituksin. Ruotsin, Uumajan kaupunki oli lahjoittanut noin 1000 kiloa nauloja, 1500kg galvanoitua putkea ja 25 keittiöliettä. Silloin ovat rakentajat joutuneet etsimään nauloja ja muuta rakennustarviketta mistä ovat niitä irtisaaneet ja löytäneet.17

Viipurilaiset sotaevakot ja ruotsalaiset lahjatalot kohtasivat toisensa Lahdessa, ensimmäisen kerran jo 1940- luvun loppupuolella. Talojen turvin sinne rakennettiin aivan uusi kaupunginosa. Lahden asevelikylä sai nimekseen Västerås. Sieltä oli alku noille asevelitaloiksi pystytetyille rakennuksille. Sillä tavalla haluttiin muistaa talojen lahjoittajia. Lahtelaiseen Västeråsiin pystytettiin nopeassa tahdissa kaikkiaan 69 lahjataloa. Ensimmäiset asukkaat muuttivat lahjataloihin ennen vuoden 1940 loppua. Lahden kaupunkiin nousi myös lukuisasti asevelitaloja jatkosodan jälkeen.18

Jatkosodan jälkeen yhä suurempi määrä ihmisiä asunnotta
Mistä itsekukin sijansa löytäisi?

Neuvostoliiton kanssa solmittu välirauha 19.9.1944, sinetöi lopullisesti Suomen sodassa menetettyjen seutujen asukkaiden kohtalon, he olivat lopullisesti menettäneet kotinsa. Jatkosodan asuntopaineita lisäsi suuri kotiutettavien sotilaiden määrä. Rauhanehtoihin NL:n kanssa kuului kotiuttaa kaikki asevelvollisten määrän ylittävä osa miehistä 5.12.44 mennessä eli saattaa armeija rauhan kannalle.19 Elokuussa 1944 armeijan riveissä oli ollut 530 000 miestä ja erilaisissa ilmasuojelu yms. töissä oli noin 80 000 miestä. Marraskuussa 1944 oli suurempi kotiuttaminen eli yhteensä 380 000 miestä. Syksyllä 1944 karjalaiset, kuusamolaiset, sallalaiset ja petsamolaiset olivat yhteensä noin 420 000 hengellä evakkoteillä.20 Lapinsota 1944 syksystä vuoden 1945 talvella laittoi lappilaiset evakkoteille. Se tarkoitti, että noina aikoina noin neljäsosa Suomen kansasta oli ollut maantiellä!

Valmius siirtoväen pysyvään asuttamiseen oli jo Moskovan rauhan pika- asutuksenlain perintönä. Jatkosodan aikana paineita asuttamiseen oli lisätty lupaamalla maata rintamamiehille, sotainvalideille ja kaatuneitten perheille. Asuttaminen nähtiin olevan tuolloin toimivaa suomalaisen agraariyhteiskunnan sosiaalipolitiikka. Kaikille halukkaille oli annettava mahdollisuus omaan maahan ja asuntoon. Tälle perinnölle rakentui niin sanottu ”pitkän parlamentin” uusi maanhankintalaki 3.4.1945.21

Samanaikaisesti lain säätämisen kansa käynnistettiin suurimittainen suunnitelma siirtoväen asuttamisesta ja kotiutettavien rintamamiesten sijoittamisesta. Koska asutettavia oli paljon ja kaikki haluttiin saada onnistumaan, se edellytti luotettavia selvityksiä asuttamistarkoitukseen sopivasta maasta ja sen sijainnista. Vuosien 1944 ja 1945 välillä ASO toimitti koko maata käsittäneen viljelysmaan invennoinnin.22Siirtoväelle muodostettiin yhteensä noin 36000 tilaa, joista noin 19000 viljelystilaa, 7300 asuntoviljelystilaa, 451 kalastustilaa ja noin 97000 asuntotilaa tai- tonttia.23

Rintamamiehet pidentävät asunnottomien ja maannälkäisten jonoja

Maansaantikysymys, jota oli monipuolisti pohdittu sodan aikana, muodostuikin hyvin keskeiseksi mielialatekijäksi. Lukuisa joukko rintamasotilaita- siitä oltiin varmoja - oli saapuva kotiseudulleen vakuuttuneena siitä, että heille varataan tilaisuus oman viljelys- tai asuntotilan hankintaa. Pettymykset näissä odotuksissa olisivat aiheuttaneet erittäin ankaria arvosteluja yhteiskuntaa kohtaan.24Asuttamisen hoitaminen rintamamiehille nähtiinkin kotiuttamiskaudella erääksi keinoksi luoda asemiehiin ja heidän perheilleen myönteinen mieliala yhteiskuntaa kohtaan.

Rintamamiehillä oli virinnyt omia suunnitelmia, miten asuttaminen olisi sopivinta hoitaa sodan jälkeen, heidän kannaltaan katsottuna. Heidän, sangen sosiaaliseen ja yksituumaisuuteen perustuva ajattelu saattoi juontaa heidän pitkäaikaisesta rintamilla yhdessäolostaan ja syvästä asevelihengestä. Erilaisena tavallisesta poikkeavana keinona sijoittua yhteiskuntaan ja päästä kiinni leivänsyrjästä aseveljet ehdottivat asutussiirtokuntien perustamista. Niissä koneellista ja ihmistyötä käyttäen olisi raivattu yhdyskuntaa varten riittävästi peltoa. Olisi rakennettu tiet ja tarpeelliset rakennukset. Maansaantiin halukkaiden rintamasotilaiden piti tähän työhön osallistuessaan saada siitä palkka ja toimentulo.

Lopulta kyseisten rintamamiehien piti löytää siirtokunnan alueelta valmiiksi raivattu ja rakennettu maatilansa. Aseveljet katsoivat ehdotuksessaan, että tällaiset uudisasutussiirtokunnat todistaisivat rintamasotilaille yhteiskunnan todella pyrkivän hoitamaan maansaantikysymystä ja edistävän elintarvikeomavaraisuutta. Tätä tietä rintamamiesten ajatukset myös suuntautuivat yhteiskuntaa lujittavaan suunnitteluun.25
Asutustoiminnan ohella piti varata asutuskeskuksista yhteisöjen maista ilmaisia tai halpakorkoisella lainalla asuntotontteja sodista palanneiden omakotitarpeisiin. Valtiolta odotettiin halpakorkoisia lainoja ja korkohelpotuksia. Asuntokysymykseen haluttiin myös väliaikaisia ratkaisuja. Sellaisia oli isojen rakennusten jakaminen, asumiskelvottomien korjaaminen ja kunnostaminen yleisistä varoista annettavin lainojen ja avustusten turvin.26

Aseveljien suunnitelmat eivät toteutuneet sellaisenaan eivätkä asutussiirtokunnat toteutuneet käytännössä. Kuntiin oli perustettu maanlunastuslautakuntia jotka päättivät kenelle maata annetaan. Maat jaettiin anomusten perusteella, siirtolaiset olivat etusijalla. Rintamamiesten anomuksista hylättiin sangen suuri määrä. Hylkäämiseen vaikutti, jos kotona oli maata ja perheetön rintamamies ei saanut maata kuin poikkeustapauksissa. Perheellisyyden vaatimus ei sisältynyt niihin lupauksiin, joita sodan aikana annettiin. Perheellisyys tuli esille vasta välikysymyskeskustelussa 27. –- 28.6.1946. Maata anoneitten rintamasotilaitten määrä oli ollut 93 000.27

Tuolloin oli käytäntönä, että kylmäntilan perustajalle maksettiin uudistilan perustamispalkkio. Sen suuruus kohosi mitä syrjäisimmälle metsäseudulle kylmäntilan raivaaja muutti.
Vyöhykejako: suurimmat palkkiot maksettiin syrjäisissä Pohjois- Karjalassa, Kainuussa ja Lapissa
I vyöhyke.....................................130 000 markkaa
II vyöhyke...................................200 000 markkaa
III vyöhyke.................................300 000 markkaa
IV vyöhyke.................................400 000 markkaa

Toimintaa on pidetty silloisena eräänlaisena suomalaisen yhteiskunnan aluepoliitiikan suunnannäyttäjänä. Sen avulla oli saatu asukkaita syrjäseuduille raivaajiksi ja niitä asutettua. Uudisraivaajat olivat olleet nostamassa syrjäseutujen elintarviketuotantoa omavaraisuuden suuntaan. He olivat olleet myös työvoimaa metsätöihin omalla työllään ja hevosensa työllä. Mies ja hevonen kuljettivat suomalaisen puun metsistämme ulos vielä 1960- 1970 luvuilla.28

Monet maahan oikeutetut muuttivat maan perässä kotikuntansa ulkopuolelle, kun omassa kunnassa ei ollut tarjolla heille maata asuttavaksi tai raivattavaksi. Olihan se myös kannattavaa mennä perustamispalkkion perässä. Monille halukkaille voitiin osoitettaa maata Suomen syrjäseuduilta. Keski- Suomen, Kuopion läänin pohjoisosa, Perä- Pohjola ja Pohjois- Karjala sekä Kainuu saivat uutta verta entisten rintamamiesten asuttaessa niiden suunnattomia erämaita maanhankintalain suomin mahdollisuuksin.
Vuonna 1949 maanhankintalain muutoksen jälkeen maansaantiinoikeutettu henkilö sai vaihtaa maansaanti oikeutensa kerrostalo- osakkeeseen. Heitä oli noin 3000 henkilöä. Heille rakennettiin rintamamieskerrostaloja vuosina 1950- 1960 yhteensä 99 kappaletta Helsinkiin 63 ja Tampereelle 12. Taloista löytyi yhteensä 3855 huoneistoa.29

Suuria maisemallisia ja yhteiskunnallisia muutoksia
Kulttuurit kohtaavat sekä maanluovuttajat että saajat sopeutuvat

Monenlaista sitä tapahtui noina aikoina. Karjalainen emäntä osti sipoolaisen lehmän ja joutui opettelemaan ruotsinkielisiä komentoja.30Maanluovuttaja ja -saaja eivät tunnustaneet olevansa enää aseveljiä. Toisessa tapauksessa heistä tuli mitä parhaat ystävät. Oli erilaisia tapoja, tottumuksia petsamolaisissa ja karjalaisissa rajaseutujen ihmisissä oli ortodoksiuskoisia, joilla oli ikoneita ja he virpoivat.

Heikki Wariksen tutkimuksessa "Siirtoväen sopeutuminen" uskotaan, ettei myöhemmistäkään sukupolvista häviä tieto karjalaisesta syntyperästä. Päinvastoin tämä tietoisuus suvun karjalaisesta syntyperästä saattaa säilyä nykyisten siirtokarjalaisten jälkeläisissä sukupolviakin historiallisena traditiona, perinnetietona, jota pidetään arvossa. Mutta sulautumisen edistyessä pitemmälle tälle tietoisuudelle ei ole enää velvoittavaa vaikutusta ajatustapojen ja asenteiden määrääjänä. Karjalainen syntyperä, karjalaisuus on silloin muodostunut sosiaaliseksi symboliksi, tunnuskuvaksi. Sopeutumisessa uuteen ympäristöön on saattanut olla suojautumiskeino, kun on tukeutunut omaan perinteeseen.

Molemminpuolisessa sopeutumisvaiheessa sekä siirtoväki että alueen kantaväestö muodostivat omaa suosivan ja vierasta karttavan ryhmän. Sopeutumisen esteenä olivat tietyt käyttäytymistavat ja jotkin konkreettiset asiat, kuten työkalut ja - menetelmät. Karjalaiset leikkasivat leipäviljan sirpillä, mutta siirtyivät ympäristön tapaan viikateniittoon. Karjalaiset kyläilivät naapureissa usein, kun taas Länsi- Suomen kylissä mentiin vain asian takia tai pitoihin kutsuttuna.31

Melkeinpä kaikki suomalaiset joutuivat kokemaan sodan aikana ja sen jälkeen jonkinasteisen elämäntavan muutoksen. Monet vuodet rintamilla ennestään tuntemattomien heimojen edustajien kanssa ahtaudessa ja pelossa asuminen oli eräs kokemus. Kaupungit kokivat pommituksia ja tuhoa sotien aikana. Rovaniemeläiset joutuivat aloittamaan elämänsä pommikuopissa asuen. Helsingissä asuntopulan vuoksi ihmisiä asui pommisuojissa vielä 1950- luvulle asti.32 Aravan tullessa vuonna 1949 ihmisten avuksi kuntien suopean tonttipolitiikan kanssa, silloin alkoi valtava elämän laadullisen puolen kohoaminen erilaisten nykyaikaisten keittiökoneitten ja asumisväljyyden myötä.

Suomalaisen maalaiskylän elämä on tämän vuosisadan, erityisesti kahden viimeksi kuluneen sodanjälkeisen vuosikymmenen aikana (1940- 1967) kuluessa suuresti muuttunut. Ensinnäkin on syytä todeta se perustava muutos, joka ikään kuin on pinnan alla eikä näkyvissä, isonjaon ja uusjaon vaikutukset ryhmäkylien kiinteiden yhdyskuntien häviämiseen. Se oli näkynyt Länsi- Suomessa. Tähän liittyy siirto-, rintamamies ja asutustilojen muodostuminen niin sanottujen kylmien tilojen perustamisella 1940–1960 luvuilla. Tämä radikaalinen asutussuhteitten operaatio, uusien naapurisuhteiden synty on muuttanut maalaiskylien elämää.33

Uusia kyliä syntyy ja vanhat ”öljylamppupitäjät” suuressa elämäntavan murroksessa

Pika-asutustoiminta muutti suomalaista yhteiskuntaa radikaalisti. Se synnytti uusia suuria kyliä koskemattomiin erämaihin. Silloin syntyivät esimerkiksi Pohjois-Karjalan Kaanaanmaa ja Egyptinkorpi. Niille annettiin vertauskuvallisia nimiä siitä, että ne olivat kuin luvattuja, lunastettuja maita. Asutustoiminta vaikutti myös muun Suomen syrjäseutujen elämään.

Esimerkkinä vireästä raivaajamaaseudun vireydestä voi kertoa Egyptinkorvesta. Se raivattiin pääosin niin sanottuna ruotsalaisraivauksena. Sen kustansivat ruotsinkieliset maanomistajat, jotka maanhankintalain kielipykälän mukaan vapautuivat luovutusvelvollisuudesta kotiseuduillaan vuosina 1945–1951. Suurimittainen raivaustoiminta koskemattomiin erämaihin jo itsessään toi monenmoista työtä seudulle. Siirtoväen ja rintamamiesten kylä oli vilkas 1950-luvulla, siellä oli kaksi kauppaa ja koululaisia yhteensä 120 oppilasta.34
Asutustoiminnan seurauksena syntyi kauppoja, kouluja, rakennettiin teitä ja kaivettiin viemäreitä kuivaamaan soita kaikkialla Suomessa. Tuota voimakasta eteenpäin menoa kuvaa esimerkiksi se, että maaseudulle perustettiin vuosien 1940 ja 1950 taitteessa noin 1000 uutta myymälää vuodessa.35

Maalaiskylien elämän poljentoon ovat vaikuttaneet kaupan ja liikenteen ulottuminen kaukaisiin syrjäkyliin saakka. Osuuskauppojen ja yksityiskauppojen myymäläautot kilpailivat keskenään ja tarjosivat tavaraa joko rahasta tai velaksi kohta joka portin luona. Vaihdantatalous työntyi yhä syvemmälle vanhan omavaraisen elämänpiiriin. Ja osamaksujärjestelmän yleistyessä luottotalouskin leviää omien varojen varassa taikka köyhyyden keskellä eläneelle maaseudulle. Maalaiselämä kaupallistuu voimakkaasti ja muuttuu entisestään. Maalaiselämää muutti myös maatalouden ja maatilojen koneellistuminen. Sähköistyminen ja maanviljelyksen motoroitumisen myötä, vanhoissa öljylamppupitäjissä alkoi suuri muutos.36Monet kaupunkielämään kuuluneet mukavuudet alkoivat levitä myös maaseudulle. Se oli maalaiselämän laadullisen puolen parantumista.
Välimatkat lyhentyivät rajusti teknistymisen ja tiestön kehittymisen myötä. Korpikylien asukkaat oppivat lisää kaupunkimaisia piirteitä, ajansäästö oli siitä eräs esimerkki, sitä oli opittu pitämään vain kaupunkilaisten elämäntapaan ja -katsomukseen kuuluvana. Muutoksessa olivat mukana myös tietoliikenteen kehitys. Pohjois-Karjalan, Kaanaan maan asutustilallinen näki TV:stä uutiset samanaikaisesti 1960- luvun loppupuolella kuin helsinkiläinen. Autojen lisäys lyhensi syrjäkylien ihmisten matkaa. Vuonna 1948 maassamme oli vain noin 50 000 henkilöautoa, kun niitä oli vuonna 1955 jo 140 000.37

Jälleenrakennus tuo työtä, rakennuksia, infrakstruktuuria ja uutta yhteiskunta- ajattelua

Pika- asutus muokkasi maaseutua voimakkaasti. Se ei tuonut tullessaan vain epäkohtia, päinvastoinkin sen voi nähdä. Maaseudun rakennuskanta oli vielä ennen sotia heikkoa ja puutteellista. Maareformi oli myös tavallaan jäänyt kesken. Se oli aloitettu Suomen itsenäisyyden jälkeen maareformina, jolla oli pyritty yhteiskuntarauhaan vapaussodan jälkeen. Asutustoiminnan nähtiin sodan jälkeen kohottavan elintarviketuotantoa, joka oli muutenkin alhaista ja riittämätöntä silloisessa Suomessa.

Itä- ja Pohjois- Suomessa oli ollut selvää kurjuutta ja ahdasta asumista ennen sotia. Kurjimmat asunnot tavattiin siellä missä teollistuminen oli vähäisintä. Asuntotason alhaisuus niin sanotussa metsä- Suomessa ei ollut industrialismin, teollistumisen aikaan saamaa asuntokurjuutta, jota niin monessa kaupungissa tähän aikaan tavattiin, vaan se oli taloudellisen takapajuisuuden ja sosiaalisen kehittymättömyyden ilmausta. Sotien jälkeiselle ajalle 1950-luvun alkuun oli tyypillistä sekä kaupungeissa että maaseudulla vanhan asuntokannan laadullinen puutteellisuus.38

Asuntopolitiikka oli vielä 1950-luvulle tuettu vain tilapäisenä tukitoimena. Maaseudun asuntopolitiikka toimi pääasiallisesti vain siinä tapauksessa, kun perustettiin pika- asutuslain tai maanhankintalain mukaisesti rahoituskelpoisia maatiloja. Asuntorakentamisen valtiollinen rahoitus oli vähäistä ja se oli suuntautunut vain asutustoimintaan eli kylmien tilojen perustamisen kautta tapahtuvaan.39ARAVA- rahoitus oli perustettu vuonna 1949, mutta se toimi aluksi pääasiallisesti vain kaupunkien asumistason laatua nostaen.
Maaseudun syrjäseudut olivat käytännölisesti katsoen ilman valtion tukitoimia asuntorakentamisessa. Niiden seutujen asuntokanta alkoi kohentua asutustoiminnan kautta. Se lienee ollut varsin merkittävä jonoja lisännyt asia, kun monet erityisesti nuoret, varsinkin sodassa olleet kotiutuessaan ja avioiutuessaan hankkiutuivat maannälkäisten jononjatkoksi. Vasta 1966 asuntotuotantolaki muutti asuntopolitiikan linjaa, että sosiaaliset tavoitteet saivat suuremman merkityksen. Se saattoi näkyä joidenkin maaseututaajamien rakennuskannassa. Valtion lainoittama asuntotuotanto kasvoi. ARAVA tulorajat tulivat vähävaraisia suosiviksi. Vuonna 1962 asumistukea alkoivat saada vähävaraiset perheet.40

Asutustoiminta ja perustamispalkkiot toimivat eraanlaisina suuntaviivoja antavina toimenpiteinä elämän laadullisen tason parantamiseksi Suomen syrjäisillä metsäseuduilla. Kylmien tilojen rakennuskanta oli uutta ja tehty uudemman aikaisista rakennusmateriaaleista. Kylläkin välittömästi sodan jälkeen oli Suomesssa ollut pulaa ja niukkuutta kaikesta. Metsäisillä seuduilla tehtiin kylmien tilojen rakennukset hirrestä naulojen säästämiseksi. Ne olivat kuitenkin uusia rakennuksia ja myös selvästi tilavampia, mitä olivat olleet syrjäisten seutujen kehnokuntoiset, rapistuneet ja lahonneet torpat.41Asutustoiminnan jatkuessa kauas 1960- luvuille pula ja niukkuus rakennustarpeista olivat myös taaksejäänyttä. Jo 1950- luvun puolella maaseudulle alkoi tulla merkkejä suuressa määrin niistä monista parannuksista nykyaikaistaa rakennuksia sähköistämisen myötä ja hankkia esimerkiksi keittiökoneita.42

”Kruunun maat käyttöön siirtolaisten asuttamisessa”, se vilkastuttaisi yliharvat seudut, oli eräitä ajatuksia hoitaa kehitysaluepolitiikkaa ja siirtolaiskysymystä samanaikaisesti. Silloinen Lapinläänin maaherra K. Hillilä oli esittänyt Perä- Pohjolan kehittämistä samassa yhteydessä, kun pohdittiin minne sijoitetaan karjalaisia siirtolaisia. Hän oli ehdottanut, ”että Lapin laajaa erämaata asuttamaan”. Se olisi samalla ollut osa ratkaisusta, miten kehittää yliharvaan asuttuja erämaaseutuja. Siellä olisi ollut tilaa noin 1500 maatilalle, jokaiselle maata noin 50- 100 hehtaaria – ajatellussa kolmiossa, jonka muodostaa Torniojoki, Kemijoki, Pohjanlahti ja Rovaniemi- Ylitornio maantie. Siellä karjalaiset olisivat voineet halutessaan perustaa omia yhdyskuntia, joissa olisi voinut säilyttää omaa kulttuuria. Siellä olisi ollut mahdollisuuksia maataloudenharjoittajille esimerkiksi sikojen kasvattamiseen olisi ollut tilausta. Metsätyömiehet kuluttivat paljon läskiä ja se oli maatalouden kehittymättömyyden takia tuotava muualta. Tyypillisinä yliharvan asutuksen laadullisina heikkouksina oli lueteltu: postin kulun kalleus, koulujen, kirjastojen puute, seurakunnallisen toiminnan heikkous, maanteiden heikkous ja puute sekä viemäröintien laadullinen huonous. Monet kerrat tuli vaikeuksia hankkia sähkövalo ja voima, kun se oli kallista yliharvan asutuksen takia. Kruunun metsämaiden avaamisesta silloisen pakottavan siirtoasutuksen tarpeisiin olisi ajan oloon välillistä hyötyä myös valtion metsätaloudelle ja sen kautta kansantaloudelle.43

Sodanjälkeisinä vuosina jolloin Suomi eli metsistään. Metsissä työskenteli miehiä noin 250 000. Nykypäiviin verrrattuna muutos on ollut valtava. Vuonna 1990 metsätöissä oli miehiä enää noin 10 000. Hevosia oli metsätöissä ollut myös satojatuhansia. Vuonna 1950 maassamme oli vielä noin 347 000 hevosta, niistä oli huomattava osa metsätöissä. Hevosten kanta on romahtanut maatalouden koneistumisen myötä. Vuonna 1980 hevosia oli enää noin 22 000. Se on luonnolisesti vaikuttanut tilojen pellonkäyttöön, vapauttaen noin 250 000- 300 000 peltohehtaaria muuhun käyttöön. Eihän tarvinnut kasvattaa hevosille heinää ja kauraa kotipelloissa. Peltomäärä on noin kaksinkertainen maanhankintalailla uudisraivattuun peltomäärään verraten.44
Sotien jälkeistä Suomea rakentaessa luotettiin maahan ja maanviljelykseen. Monet uskoivat ja luottivat pelkkiin omiin käsiinsä uuden elämän luomisessa kylmällä tilalla. Yhteiskunta auttoi heitä perustamis- ja raivauspalkkioin myös järeimmät raivauksien alkutyöt tehtiin koneilla. Kannot, juurakot työnnettiin kasaan katerpillareilla. Suurimpia viemäröintejä tehtiin kaivinkoneilla. Kanavoinnit ja tienteot olivat toisaalta lisätienestin mahdollisuus monelle asutustilalliselle. Osa uudistilallisista sai lisätienestiä kulkemalla niillä lukuisilla rakennustyömailla, joita syntyi voimakkaan jälleenrakentamisen ja asutustoiminnan myötä. Osa asutustilallista menestyi maanviljelijänä, kylläkin se oli poikkeukselista. Tavallisesti uudistalo antoi leivän ja asunnon ja olihan päästy myös irti kiertävästä elämästä sekä saatu merkittävä kiinnekohta elämälle. Jotkut pika-asutustilalliset onnistuvat tuottamaan ylijäämää, mikä oli silloin perusedellytys kannattavalle maatilalle. 45

Loppulause

Pika-asuttaminen ja kylmien tilojen raivaaminen on ollut arvostelun kohteena pian toiminnan alettua. Sitä on arvosteltu yksilötasolla, yhteiskunnallisena ilmiönä ja epäonnistuneena maatalouspoliittisena ratkaisuna. Suomessa pyrittiin vielä 1950- luvulla edistämään pienviljelyä, pika-asutuksella oli siihen suuri merkitys. Maanhankintalain mukaan perustettuja kylmiä tiloja perustettiin vielä kauas 1960-luvulle asti.
Sodanjälkeisessä tilanteessa asutuspolitiikka, maatalouspolitiikka ja metsätalous ikään kuin ”löivät kättä” toisilleen, tuossa tilanteessa, missä niiden edut kohtasivat. Asutustilallisia ohjattin perustamispalkkioilla syrjäseuduille, missä oli suuri metsiä ja vähän työmiehiä. He tekivät ansiokasta työtä sekä itsensä että yhteiskunnan hyväksi. Suomi sai kauan aikaa sotien jälkeen tarvitsemansa ulkomaanvaluutan ainoastaan metsäteollisuuden myyntituotteilla. Valuuttaa tarvittiin muun muassa sotakorvausteollisuuden raaka - aineostoihin.

On nähty sitäkin, että asutustilallinen oli ollut sidottu turpeeseen- oma tilaan, tukkiin - metsätalouden työvoimaksi.46 Tuo yhteiskunnan eri toimijoitten hyvinvointi tuossa asiassa oli usein ollut myös asututilallisten etu. He olivat päässeet kiinni haluamaansa maahan, saaneet pari ”kotitarve” lehmää. Se oli ollut arvokas asia sodanjälkeisessä Suomessa, kun oli ollut surkea useita vuosia kestänyt elintarvikepula.
Se oli sinänsä askel parempaan elämään, kun oli jokin kiinne-/tukikohta, minne mennä. Ahkera ihminen hankki järvistä kalaa, metsistä riistaa ja marjoja. Niillä oli suunnaton arvo siihen verraten, ettei mitään suuhun pantavaa olisi ollut. Monet hankkivat oman tilan, kun olivat kyllästyneet jatkuvaan jonottamiseen elintarvikekaupoissa, joissa sitten myytiin ”ei oota”, kun olivat ensin tunteja jonottaneet.
Metsätyöt ovat antaneet lisätienesti mahdollisuuksia. Omaa metsää oli saanut myös myydä ja sillä tavalla maksaa halpakorkoisia lainojaan. Olipa joillekin sattunut niin edullisia taloja, että kykenivät maksamaan rakentamisensa, talonsa metsänmyynnillä, vastakohtana hallaiselle paikalle huonolla tuurilla erehtyneille uudisraivaajille.

Sitä ovat yhteiskuntakriitikot esimerkiksi arvostelleet, että noita tiloja perustettiin vielä yhteiskuntarakenteen muutoksen alkaessa näkyä. He ovat hakeneet esimerkkejä muista maista jopa Keski- Euroopasta asti. Suomessa maatilojen lukumäärä kasvoi, vaikka maatalousväestön määrä oli kääntynyt laskuun.47 Mahdollisesti tilojen perustaminen olisi pitänyt lopettaa aikaisemmin jo ennen kuin maatalouden tuotantorajoitukset alkoivat rajoittaa maataloustuotantoa.

Suomen sodanjälkeisessä tilanteessa saattoivat olla keinot vähissä. Olihan asutettavana noin 420 000 sotapakolaisväki. Sodan kestäessä oli rintamamiehille annettu lupauksia omasta maasta. Sotaleskistä, -orvoista ja –vammaisista huolehtiminen oli eräällä tavalla hoidettu, kun heille annettiin mahdollisuus oman tilan hankintaan. Maannälkäisille maata jakaen yhteiskunta turvasi yhteiskuntarauhan. Oli ankara elintarvikepula. Sitäkin poistettiin asutustoiminnan avulla. Suomi oli agraarinen perusrakenteiltaan. Maan omistaminen oli eräs keino päästä sosiaalisessa hierarkiassa kohoamaan. Se saattoi olla monelle kannustin, kun kohosi rengistä isännäksi kylmäntilan hankkimisella.

Lähdeluettelo
I Painetut lähteet
Sanoma- ja aikakausilehdistö
Kaleva 6.91980, kirj. Luiro, A., Sanomalehti Kaleva, Oulu
Karjasiltalainen, kesäkuu 1987,elokuu 1996,elokuu 1999. Oulu

II Internetlähteet
http://minunkarjalani.carelicum.Fi/historia/historia_3_.htm
http://www.pellervo.fi/pellervo/12_99/maan.htm
www.utu.fi/agricola

III Hakuteokset
Suomen historian pikkujät..1988, Päätoimittaja: Seppo Zetterberg, WSOY, Porvoo 1988
IV Tutkimuskirjallisuus
Karisto ym. 1999. Antti Karisto, Pentti Takala, Haapola, Matkalla nykyaikaan. WSOY Juva 1999.
Kulha 1980., Keijo K.Kulha, Aseveljien aika. WSOY,Porvoo, 1980
Laitinen toim. 1995. Rintamalta raiviolle, toimittanut. Erkki Laitinen, Atena Jyväskylä 1995
Maausko uus. 1982. Maausko uus, Toimittanut Anneli Kajanto, Maaseudun sivistysliitto, Kokemäki, 1982
Roiko- Jokela 1996.Siperista siirtolaiseksi. Toimittanut Heikki Roiko – Jokela, Kopijyvä Jyväskylä 1996
Salonen1945,.K.D.J.Salonen, Maatilojemme pakkojako. Polytypos 1945 Turku
Vennamo1988. Jälleenrakennuksen ihme, Veikko Vennamo & P.O.Väisänen, Gummerus Jyväskylä 1988
Virolainen1988.Johannes Virolainen, Karjalaiset Suomen kohtaloissa. Otava, Keuruu, 1988
Waris 1974.Heikki Waris, Muuttuva suomalainen yhteiskunta. WSOY, Porvoo, 1974



Viittauksia:
1 Suomen historian pikkujättiläinen 1988, 750
2 http://minunkarjalani.carelicum.fi/historia/historia_3_2.htm
3 Virolainen, 1988, 143
4 Virolainen, 1988, 215
5 Virolainen ,1988, 242
6 www.utu.fi/agricola
7 Laitinen toim., 1995.52
8 Laitinen toim., 1995, 60
9 Laitinen toim.,1995, 62
10 Maausko uus,1982, 18
11 Laitinen toim., 1995, 62
12 Laitinen toim., 1995,64
13 Kulha, 1980, 232
14 Kulha, 1980, 171
15 Karjasiltalainen, elokuu, 1999, Kaarina Niskala
16 sama
17 Kaleva 6.9.1980, Antero Luiro
18 Laitinen toim, 1995, 65
19 Suomen historian pikkujättiläinen, 1988, 740
20 Laitinen toim., 1995, 90
21 Suomen historian pikkujättiläinen, 1988, 749
22 Maausko uus, 1982, 20
23 Virolainen, 1988, 318
24 Kulha , 1980, 231
25 Kulha, 1980, 231
26 Kulha, 1980, 232
27 Vennamo. V & Väisänen.P.O, 1988, 173
28 Laitinen toim., 1995, 110
29 Vennamo V & Väisänen P.O, 1988, 174
30 Laitinen toim., 1995, 279
31 http://minunkarjalani.carelicum.Fi/historia/historia_3_.htm
32 Suomen historian pikkujättiläinen, 1988, 751
33 Waris, 1974, 54
34 Laitinen toim., 1995, 202
35 Karisto ym., 1999, 66
36 Waris, 1974, 54
37 Waris, 1974, 50
38 Waris, 1974, 83
39 Karisto ym., 1999, 298
40 Karisto ym. 1999, 292
41 Salonen 1945, 73
42 Waris, 1974, 45
43 Salonen, 1945, 73
44 Roiko- Jokela, 1996, 246
45 http://www.pellervo.fi/pellervo/12_99/maan.htm
46 Laitinen toim., 1995, 182
47 Karisto, 1999, 68